Terveisiä tavarahel**tistä

Taas yksi jokseenkin merkityksetön päivä. Alan taas kiinnittää enemmän huomiota siihen tyhjänpäiväisyyteen, joka ympärilläni velloo. Tiedän, että haluan pois, mutta se on vaikeampaa kuin uskoinkaan. Tunnen itseni jopa petturiksi. Täällä minä kirjoitan hyvän elämän puolesta, vaikka tosiasiassa olen osa pintoliitogängiä. Olen ja en ole. Vastustan, mutten tarpeeksi.

Tiedän, mihin suuntaan minun täytyy ponkaista, voi kun joku nyt potkaisisi persuuksille. Tiedän, että minun täytyy luopua asioista, joiden luopumista olen vältellyt. Niihin kuuluvat, huoh, shoppailu. En nyt tarkoita mitään ylenpalttista ostoksilla ravaamista, vaan ihan jokapäiväistä kuluttamista. Olen tottunut saamaan juuri sitä, mitä haluan, oli kyse ruoasta tai vaikka aikakauslehdistä. Hyvin harvoin teen kompromisseja sen suhteen, mitä syön, mihin pukeudun tai mitä luen. (Minua hävettää kirjoittaa tätä, mutta haluan olla rehellinen).

Minua pelottaa luopua tavarasta, koska se on jotenkin osa minua. Minulla on kaappi täynnä vaatteita, joita en tarvitse, mutta jotka olen haalinut tai saanut. Saan koko ajan työni takia tavaraa, jota en tarvitse. Silti otan sitä vastaan. Kirjoitan aiheesta, koska minulle tulee tästä kaikesta paha olo. Yksinkertaisesti ilmaistuna: elän yltäkylläisyydessä, minulta ei koskaan puutu mitään ja se oksettaa minua.

Kiitos riittää

Lounastunnilla tänään löysin itseni vaatekaupasta, kunnes PIM! havahduin. Vaatekaupassako haluan lyhyen vapaahetkeni viettää? I don’t think so. Jos oikeasti vaivautuu  järjellä ajattelemaan, vaatekaupathan ovat ihan syvältä. Siellä roikkuu enemmän kledjuja kuin ikinä tarvitsemme. Köyhissä maissa lapset tekevät niitä, jotta me vähän rikkaammat saamme tyydyttää kulutushimomme. Eihän tässä ole mitään järkeä. Miksi pitää olla joka kausi uudet vaatteet? Miksi tehdään niin halpaa ja huonoa, ettei se kauempaa ketään edes palvele?

No kyllä minä tiedän. Jotta saadaan lisää rahaa.

Mutta mitä sillä rahalla loppujen lopuksi tehdään? Se laitetaan pankkiin ja siitä tulee numero ison koneen syövereissä. Miksi sikarikkaat haluavat enemmän ja enemmän numeroita?

Jotta saadaan lisää sitä rahaa sinne pankkiin.

Mutta mihin se raha loppujen lopuksi päätyy? Miksi on parempi, jos tilillä on kuusi numeroa kuin kolme? Ei niitä rahoja saa viedä mukanaan.

En ymmärrä.

Sama niiden vaatteiden kanssa. En oikeasti tarvitse, enkä halua kaikkia näitä vaatteita. Mutta olen heikko. Koen, että esimerkiksi työpaikan edustajana tarvitsen tietyn garderoobin. Kuka sanoikaan, että ’varo työpaikkoja, joihin tarvitset uuden asun’? En nyt muista, mutta ymmärrän. On ikävää olla pukeutunut farkkuihin tilanteessa, joissa kaikilla muilla on juhla-asu. Vai onko? Miksi minä välitän? Miksen saa olla aina verkkareissa? Miksi vaatteet vaikuttavat siihen, minkä arvoiseksi tunnen itseni?

Täällä on juttu siitä, mitä on, kun on tarpeeksi.