Tag Archives: Rakkaus

Sydämen tie

21 Hel

Sain tänään työtarjouksen. Istuin siinä ja kuuntelin ja mietin asiaa. Voisin ottaa työn vastaan ja saada turvatun toimeentulon. Voisin olla huolehtimatta, tehdä vaan työtä käskettyä ja ansaita jopa hieman rahaa. Ja sitten aloin voimaan pahoin. Minä en halua.

Minulla on unelma ja aion sen unelmani toteuttaa. Minä en nyt välitä siitä, jos tulevaisuuteni on epävarma. Ei haittaa, vaikka minusta tulisi köyhä. Ja minä tiedän, etten ole yksin. Tiedän, että moni muukin haluaisi jättää nykyisen työnsä ja toteuttaa oman unelmansa. Se voi olla pelottavaa. Mutta ei voi tietää, tuleeko haaveista totta, jos ei kokeile.

Minä tein tänään päätöksen. En tee mitään, mikä ei vastaa arvojani ja mitä en tunne oikeaksi. Kuuntelen vain sydäntäni. (Ja reggaeta silloin kun olen epävarma, koska reggae on vapauden ja rakkauden musiikkia.) Tiedän, että jos valitsen sydämen tien, kaikki menee hyvin. Rakkaus voittaa aina!

En ole yksin. Olen minä ja olet sinä ja me olemme täällä yhdessä ja vain jos me kaikki seuramme sydäntämme, maailmasta tulee hyvä. Sen täytyy mennä niin. Eikö?

Smoothie Fiction

26 Jou

Tein itselleni äsken smoothien, joka vei jalat alta. Jostain syystä pirtelöstä tuli mieleen Pulp Fictionin milkshake-kohtaus, jossa Mia ja Vincent istuvat ravintolassa amerikanraudassa ja juovat maitopirtelöä. Kourallinen jäisiä mustaherukoita, loraus kookoskermaa, loraus ruusuvettä(!!!), puolikas avokado, lucumaa, acaita, purple corn -jauhetta, chia-siemeniä, acidophilus-kapseli ja vettä blenderiin. LOVE!

Ollako vai eikö olla

26 Jou

Katselin juuri vanhoja valokuvia. Kävin taideyliopistoa ulkomailla ja meno oli sen mukaista. Silloin se tuntui normaalilta, nyt naurattaa ja tavallaan haikeana muistelen, kuinka huolettomasti elimmekään. Asuimme kommuunissa, bailasimme melkein joka päivä, teimme jätesäkeistä ja keittiöpyyhkeistä vaatteita, nauroimme, tanssimme, lauloimme, maalasimme ja rakastimme. Siitä on melkein kymmenen vuotta, ei kovin kauaa, mutta riittävästi – asiat ovat muuttunet. Mutta kuinka ne ovat muuttuneet ja kuinka minä olen muuttunut? Silloin vannoin, että tulisin aina olemaan samanlainen, en koskaan myisi sieluani, kulkisin loppuelämäni revityissä farkuissa, kuuntelisin reggaeta ja olisin vapaa.

Mietin näitä asioita, koska minulla taitaa sittenkin olla identiteettikriisi. Minun pitäisi nyt päättää, mitä seuraavaksi haluan tehdä. Aloittaa uusi aikakausi, valita, mihin suuntaan seuraavaksi lähden.

Taideyliopistobailukauden jälkeen menin töihin ja jatkoin bailaamista. Paloin kai loppuun, koska halusin muuttaa radikaalisti elämäni suuntaa ja rupesin urheiluhulluksi. Otin vapaata ja lähdin hetkeksi maailmanääriin. Silloin ajattelin, että urheilu on elämäni ja uhraan sille kaiken aikani. Palasin kuitenkin työelämään ja asettauduin Helsinkiin.

Olenko taiteilija vaiko urheilija? Täytyykö sellainen asia päättää? Pitääkö olla joko tai vai voiko olla kaikkea? Yksi asia on varmaa; haluan edelleen kulkea revityissä farkuissa, kuunnella reggaeta ja olla vapaa.

Oli ihanaa jutella jouluna rakkaiden kanssa asioista. Eräs vanhempi ja viisaampi totesi, että on turha kotona olohuoneen nurkassa laatia suunnitelmia, pitää ottaa vastaan, mitä annetaan, mennä mukana ja olla avoin.

Alan uskoa, että asia on juuri niin.


LOVE

18 Jou

Ihaninta on, kun saa onnesta kiinni. Tässä minä olen vailla huolen häivää. Ulkona sataa lunta ja luolassa on lämmintä. Pannulla hirvi rakasti karitsaa ja uunissa lanttu punajuurta. Ruoka oli niin hyvää, että söin silmät kiinni. Kissa sai karitsan munuaisia ja ihastui niin, että pussasi Buddhaa.

Lihapullat: 200g karitsan ja 300g hirven jauhelihaa, kananmuna,raastettu sipuli, loraus kookoskermaa, suolaa ja pippuria. Paistetaan voissa, jossa rosmariinia. Lanttupunajuurirakkausvuoka: yksi lanttu ja neljä punajuurta keitetään ja muusataan, sekaan voita, kookoskermaa, kookosjauhoa, suolaa, pippuria, kanelia ja neilikkaa. Uunivuokaan, päälle voinokareita ja kookosjauhoa. Kastike: pullat pois pannulta ja rippeiden sekaan kookoskermaa, joka keitetään kasaan. Jälkkäriksi suklaasydän omasta raakasuklaarasiasta.

Elämä on

18 Lok

Olin buddhalaisessa meditaatiossa. Vaikka olenkin vuosia meditoinut yksin ja ryhmässä, oli tunti pidempi aika kuin mihin olen tottunut. Kaikki muu oli hyvin, mutta jalkani puutuivat ja niitä särki niin, että teki mieli huutaa. Ehdin ajatella (vaikka eihän minun olisi pitänyt ajatella, heh), että olen niin kiitollinen, kun saan liikuttaa jalkojani taas. Olen iloinen, kun saan kävellä, että muistan tämän, kun ensi kerralla kuvittelen, että jokin on vaikeaa. Siitä huolimatta, etten tuntenut jalkojani, en ole koskaan ennen tuntenut kehoani samalla tavalla.

Itse asiassa koko meditaatiokokemus kuvastaa tämän hetkistä elämäntilannettani. Haluaisin olla paikallani ja rauhassa, haluaisin olla hetkessä. Se joskus sattuu. Olen ihminen. Meditaation aikana kaikki tuntemukset, kaikki mitä tapahtuu, tulisi ottaa lempeydellä vastaan. Samoin elämässä.

Uskon siihen, että kaikki ihmisen tekemät tahdittomuudet johtuvat tietämättömyydestä, että ei osata toimia muuten. Uskon, että kaikki ihmiset kohtelisivat toisiaan rakkaudella ja lempeydellä, vailla vihaa tai katkeruutta, jos siihen pystyisivät juuri sillä hetkellä.

Välillä olen suuttunut itselleni, kun kirjoitan tänne esimerkiksi tavarasta. Miksen osaa vaan olla välittämättä moisesta? Miksi kirjoitan sellaista hömppää? Mutta se on asia, jonka haluan käsitellä. En ole vihainen tavarasta tai siitä, että sitä on tai sitä saa tai haluan sitä ostaa, vaan olen ehkä juuri nyt tietämätön, kuinka olla välittämättä materiasta, kuinka muuttaa omaa arvomaailmaani toivomaani suuntaan. Olen ehkä harmissani, että materialla on niin suuri merkitys tässä maailmassa ja etsin toisenlaista tietä. Jonain päivänä opin, koska haluan.

Joskus ärsytän itseäni, että olen muka luonut paleoblogin ja sitten kuitenkin mainitsen, että olen syönyt vaikkapa kakkua. Ajattelen, että minulta menee uskottavuus. Mikä uskottavuus? Sellaista elämä on, joskus tulee syötyä kakkua, ei kukaan ole siitä minulle vihainen.

Sillä: olen koko elämäni pohtinut, mitä muut ajattelevat ja miten tehdä itsestäni parempi ja hyväksyttävämpi. Sillä metodilla ei pääse mihinkään. Ne ovat kompastuskiviäni ja johtavat vain tyytymättömyyteen. Tyytymätön ihminen on onneton ja todennäköisesti kykenemätön rakastamaan ja toimimaan lempeästi itseään ja muita kohtaan.

Olen toteuttanut asioita muokatakseni itseäni, elämääni, kehoani, mieltäni, jotta voin sitten joskus. Niin mitä sitten?

Vaikka tässä kompuroin, tämä on tieni. Ei se ole aina helppoa ja joskus jaloista menee tunto ja tekee mieli huutaa. Joskus on vaikeaa ja joskus naurettavan helppoa. Se vaan on elämää.

Rakkaudesta

18 syys

Tapasin vuosia sitten miehen. Se ei ollut rakkautta ensi silmäyksellä, mutta rakkautta se oli. Ehkä pelkäsimme kumpikin, koska emme uskaltaneet antaa mennä. Vuosia myöhemmin, viime kevättalvena yritimme uudestaan. Rakastuin silmittömästi ja hyppäsin pää edellä. Hän särki sydämeni.

Aluksi en halunnut tunnustaa, mitä oli tapahtunut. En halunnut puhua asiasta kuin harvoille ja valituille. Kun heräsin aamulla, ajattelin häntä. Ajattelin häntä töissä, kotona, lenkkipolulla, unissani. Yritin olla olematta vihainen, mutta olin silti. Olin vihainen siitä, että hän rikkoi unelmani. Ei sen niin pitänyt mennä, meidän piti olla tiimi, me vastaan maailma. Unelmissani olisin antanut hänelle kaikkeni.

Oikeastaan itken, kun kirjoitan tätä, tämä on ensimmäinen kerta pitkään aikaan, kun käyn läpi asiaa. Siitä on nyt melkein kolme kuukautta.

Tunsin itseni petetyksi ja huijatuksia. Oikeasti olin vain itse kuvitelut meille tulevaisuuden. Ei niin voi tehdä.Ei kukaan voi toisen ihmisen puolesta päättää, kuinka elämä etenee.

If you want to make God laugh, tell him about your plans.”
Woody Allen

Nyt ymmärrän, että hän ei vaan rakastanut minua tarpeeksi.

Pystyn jo katsomaan valokuvia menneisyydestä ja kuuntelemaan biisejä, joita hän minulle soitti. Kykenen hymyilemään, kun ajattelen häntä tai meitä. En enää ole vihainen. Mutta en enää halua häntä takaisin.

Nyt näen menneen yhtenä osana elämääni, elokuvan kohtauksena. En edelleenkään halua puhua kaikesta, mitä tapahtui, mutta hyväksyn episodin osana elämää.

Olen myös aina ollut sitä mieltä, että on parempi tuntea surua ja kaipausta kuin ei tuntea mitään. Se olisi kamalaa. Kaipaus antoi minulle voimaa tehdä muita asioita. Nautin ystävieni seurasta, he toivat minulle lohtua. Oli kaikessa kamaluudessaan ihanaa juosta meren rannassa kyynelet silmissä. Ammennan sydänsurustani ja käytän sen luovuutena. Saan siitä treeniin puhtia.

Olen kai jossain määrin myös masokisti, mutta koskaan en suostu olemaan katkera. Se ei kannata. Olen myös kiitollinen ihanista hetkistä. Sanoin sen hänelle. Sellaista elämä on. Ja yhdestä olen iloinen: uskoin rakkauteen ja uskon yhä.

%d bloggers like this: