Tag Archives: Työ

Yrittäjän arki (ou jes)

5 Huh

Jaahas. Millaista on yksityisyrittäjän arki? Ihanaa, ihanaa, ihanaa! Tuntuu siltä, kuin olisin taas löytänyt oman itseni. Olin unohtanut, kuinka upeaa se on, kun saa suunnitella oman aikataulunsa ihan itse.

Heräsin aamulla ja käväisin toimistolla tekemässä töitä. Törmäsin ystävään ja kävimme lounaalla. Ei kellon vilkuilua. Lähdin virastoon perustamaan yritystäni, mutta törmäsin toiseen ystävään. Juttelimme kauan ja käväisimme ex tempore ituhippikaupassa. Juuri, kun olin taas lähdössä virastoon, törmäsin äitiini. Kävelimme käsikynkkää pitkin Manskua ja vihdoin pääsin määränpäähäni.

Perustin yrityksen.

Jatkoin matkaani ja menin treenaamaan. Törmäsin salilla taas yhteen kaveriin ja höpötimme lajijuttuja. Purin kaikki viimeisetkin turhautumat säkkiin ja matkasin CocoViBariin palkkarille. Nam. Kuulkaa, jos ette ole testanneet foodien välitöntä vaikutusta, tehkää se heti. Smoothien jälkeen olin kuin uusi ihminen! Ostin samalla kaappiin perustarpeita eli kookosta ja ravintohiivaa. Heh. Ostin itselleni myös uuden yrittäjän lahjoja eli ihanaa luomupuhdistusainetta, kynttilän ja kukkia. (Hippi.) Sitten hyppelin kotiin, kävin suihkussa ja jatkoin töiden tekoa. Paitsi, ettei työ tunnu työltä, kun se on niin kivaa.

Okei, en aio yksityiskohtaisesti selittää jokaisen päiväni sisältöä, mutta kun olen niin intopinkeänä. This is it! Jopa kirjanpito on ihanaa, kun voi valita kynsilakkaan sopivan mapin. Miksi ei? Ihan kuin olisi rakastunut. Lisää tätä!


The Time Is Now

2 Huh

Joskus täytyy päästää irti, jotta voi saada jotain tilalle. Niin se vaan on. Täytyy katkaista napanuora, ottaa etäisyyttä ja uskaltaa hypätä. Täytyy uskoa siihen, että rohkeus palkitaan. Onko vaihtoehtoja? Ei. Jos ei usko, ei voi uusiutua, eikä voi mennä eteenpäin. Unelmat on tehty toteutettaviksi ja kun siihen leikkiin kerran ryhtyy, niin täysillä sitten. Yeah!

Ps. Minä hyppäsin juuri.

 

Mankeli

1 Huh

Huh, onko se nyt ohi? Olenko todella suorittanut loppuun puolentoista vuoden äitiyslomasijaisuuteni? Juhlisin, jos jaksaisin. Olen vaan ihan kuitti, tuntuu kuin olisin juuri tullut ulos mankelista. Ihanaa on ollut, mutta nyt uskallan sanoa, että viimeinen kuukausi on ollut melko (todella) hektinen. Olen työstänyt niin montaa asiaa samanaikaisesti, jotta saisin ottaa iisisti. Levähtää. Tehdä ihania juttuja hyvien tyyppien kanssa. Viettää aikaa ystävieni ja perheeni kanssa. Olen laiminlyönyt molempia. Oikeasti olen laiminlyönyt itseäni, koska olen tehnyt aivan liikaa töitä. Buu! Onneksi tiesin, että tämä oli vain väliaikaista. Tänään alkoi uusi aika. Mahtavaa!

 

 

Aurinko paistaa

30 Maa

Sain tänään myönteisen päätöksen starttirahahakemukseeni. Ja loppupalkkakuitin. Aurinko paistaa. (JeejeeJEEjeeJEEjeejeejee!)

Aallonharjalla

19 Maa

En olekaan vähän aikaan kirjoittanut downshiftausprojektistani. Se etenee! Minulla on enää yhdeksän täyttä työpäivää jäljellä ja todella mielenkiintoisia juttuja kiikarissa. Olen tehnyt kovasti töitä sen eteen, että saisin tulevaisuudessa tehdä sellaisia asioita, jotka koen omikseni ja jotka enemmän tai vähemmän liittyvät hyvinvointiin – omaani sekä erityisesti muiden ihmisten hyvinvointiin.

Vaikka olenkin välillä vähän jännittänyt, kuinka käy, olen nyt luottavaisin mielin ja valmis seisomaan omillani. Olen aktiivisesti työstänyt omia juttujani. Parasta kuitenkin on ideoida yhteisiä projekteja muiden samanhenkisten ja upeiden ihmisten, kuten ihanan ystäväni Vuokon kanssa. Sain häneltä juuri lainaksi inspiroivan kirjan Force of Nature. Se kertoo elämästä, luonnosta ja surffauksesta.  Ihania kuvia ja mahtava vapauden tunnelma. Oli intohimon kohde mikä tahansa, se on aina kaunista katseltavaa.

Sydämen tie

21 Hel

Sain tänään työtarjouksen. Istuin siinä ja kuuntelin ja mietin asiaa. Voisin ottaa työn vastaan ja saada turvatun toimeentulon. Voisin olla huolehtimatta, tehdä vaan työtä käskettyä ja ansaita jopa hieman rahaa. Ja sitten aloin voimaan pahoin. Minä en halua.

Minulla on unelma ja aion sen unelmani toteuttaa. Minä en nyt välitä siitä, jos tulevaisuuteni on epävarma. Ei haittaa, vaikka minusta tulisi köyhä. Ja minä tiedän, etten ole yksin. Tiedän, että moni muukin haluaisi jättää nykyisen työnsä ja toteuttaa oman unelmansa. Se voi olla pelottavaa. Mutta ei voi tietää, tuleeko haaveista totta, jos ei kokeile.

Minä tein tänään päätöksen. En tee mitään, mikä ei vastaa arvojani ja mitä en tunne oikeaksi. Kuuntelen vain sydäntäni. (Ja reggaeta silloin kun olen epävarma, koska reggae on vapauden ja rakkauden musiikkia.) Tiedän, että jos valitsen sydämen tien, kaikki menee hyvin. Rakkaus voittaa aina!

En ole yksin. Olen minä ja olet sinä ja me olemme täällä yhdessä ja vain jos me kaikki seuramme sydäntämme, maailmasta tulee hyvä. Sen täytyy mennä niin. Eikö?

Ikuisia kysymyksiä ja siemenleipää

2 Hel

Olipas taas sellainen päivä, että huh huh. Kiitin mielessäni (ketä – itseänikö?), etten joudu ikuisesti kantamaan vastuuta niin kuin kannan nyt. Niin kuin varmasti monessa muussakin työssä, myös minun alallani saa varmasti koetella rajojaan – ja nyt puhun nimenomaan stressin siedosta.

Mikä se on, joka ajaa meitä työtä tekeviä eteenpäin? Miksi niin monet valitsevat pitkät työpäivät ja turvatun toimeentulon sen sijaan, että olisivat vapaita, joskin vähemmällä toimeentulevia? Miksi köyhyyteen yhdistetään epäonnistuminen ja varakkuuteen menestyminen? Kuka määrittelee sen, mikä on tarpeeksi? Tai mikä tarpeetonta?

Olen melko avoimesti puhunut tulevista koitoksistani niin kollegoille, asiakkaille ja ystäville ja suurimman osan ajasta palaute on paitsi positiivista ja kannustavaa, usein myös haikailevaa. Kunpa minäkin. Ihmiset ympärilläni ovat ihan hel**tin väsyneitä. Tänään eräs tuttuni kertoi, että on missannut oman lapsensa lapsuuden, koska on tehnyt niin kauan niin pitkää päivää. Sanoi olevansa loppuun ajettu.

Miksi me jatkamme samaa rataa? Miksi meidän pitää saada aina vaan enemmän? Miksei meille mikään riitä? Miksemme ryhdy yhdessä lakkoon ja sano, että kiitti mulle riitti, en halua tätä enää yhtään. Haluan elää!

Niin miksemme?

Ja sitten päivän kevennys eli kaksi reseptiä. Olen valmistanut viime aikoina aika paljon mantelimaitoa: pari kourallista manteleita likoamaan yöksi ja aamulla blenderillä sekaisin ja siivilän läpi. Maito nautitaan tietysti marjojen, macan, siitepölyn ja päkyjen kanssa, mutta ylijäämämantelimöhnästä kannattaa tehdä siemenleipää: möhnän joukkoon hampun siemeniä, chia-siemeniä, pellavansiemenrouhetta (ihan mitä vaan siemeniä), pari tuoretta tomaattia sekä jonkin verran aurinkokuivattua tomaattia, suolaa ja vaikka basilikaa. Blenderillä sekaisin koko roska ja veitsen avulla leivinpaperin päälle pellille ohuen ohueksi levyksi. Jos on kuivuri, niin sinne ja jos ei niin kokataan uunissa matalassa lämpötilassa kauan. Ideana olisi tietysti, että leipä olisi raakaravintoa, mutta omatuntoni ei anna kuivattaa leipää uunin luukku auki koko yötä 40 asteessa. Eli korkeampi lämpötila kypsentää ruoan (nopeammin), mutta hei, life goes on. Nautitaan esim. peston ja hapankaalin kera.

This Is So Ugli

29 Tam

Elämäni on melkoista haipakkaa juuri nyt. Olen yleensä allerginen sanalle kiire, mutta nyt on kyllä monta rautaa tulessa. Täysipäiväisen leipätyöni ohessa kirjoitan liiketoimintasuunnitelmaa ja työstän jo vireillä olevia toimeksiantoja (jee!). Niiden lisäksi aloitin juuri erään ohjaajakoulutuksen. Yritän myös ehtiä treenaamaan kuusi kertaa viikossa. Se tarkoittaa sitä, että käyn kotona oikeastaan vain kääntymässä. Perheelle tai ystäville ei ole aikaa. En ehdi kirjoittaa blogiinikaan kaikista niistä asioista, joista haluaisin kertoa. En ole ehtinyt tehdä ruokaa mummi raukalle, joka joutuu tyytymään eineksiin (auts!). Minulla ei ole pesukonetta, enkä ehdi pesulaan, pyykkivuori kasvaa ja on pakko pestä käsin tärkeimmät.

No, tästä ei ollut tarkoitus tulla valitusvirsi, päinvastoin. Minulla on sellainen tunne, että nyt tai ei koskaan. Olen sellaisen muutoksen äärellä, että on pakko puristaa, tämä ei jatku ikuisesti. Pari kuukautta vielä pahinta härdelliä ja sitten saan jo vähän nauttia työni hedelmästä. Ja se hedelmä on makea ja ihana, vähän niin kuin Ugli.

To Quit or Not to Quit

13 Tam

Sain tänään kaksi emailia, joista ensimmäisen otsikko oli You Must Not Quit ja toisen How to Quit Your Day Job. Jälkimmäisen kirjoittaja Jonathan Mead pyysi vastaamaan emailiin kertomalla, mikä on lukijan mielestä pelottavin tai vaikein asia kohdata, kun ottaa niin sanotusti loparit.

Koska asia on minulle ajankohtainen – ja koska olen jättänyt työni ennenkin – minulla oli valmiina eräänlainen vastaus: minusta vaikeinta on identiteetin menetys. Kun on tottunut vuosia olemaan lääkäri / mainostoimistotyöläinen / elokuvaohjaaja / bussikuski, niin mikä on sitten, kun ei enää ole. Kaikki aina kysyvät ”mitä teet työksesi”, jolla lähes poikkeuksetta tarkoitetaan ”kuka olet”.

Niin ja se toinen viesti sisälsi seuraavan ajatuksen:

Success is failure turned inside out.
The silver tint of the clouds of doubt,
and when you never can tell how close you are.

It may be near when it seems a far;
so stick to the fight when you’re hardest hit.
It’s when things seem worst, you must not quit.

Edgar A. Guest (From the Poem ”Don’t Quit”)

Saisinko sieluni takaisin kiitos?

7 Tam

Sain juuri järjettömän puuskan. Tulin kotiin ihanan illan jälkeen. Kaikki oli tosi hyvin. Oli niin kiva nauraa vanhojen ystävien kanssa – ystävien, jotka olen tuntenut puolet elämästäni. Tulin siis kotiin ja katselin ympärilleni. Näin kaiken tavaran ja minua ällötti.

Tavara on se, joka pidättelee ihmistä pois elämästä ja kokemuksista. Se pidättelee minua siltä elämältä, jonka minä haluaisin elää. Tavara ja työ. Työ, koska sitä pitää tehdä, jotta on rahaa ylläpitää sitä, mitä ei edes tarvitse.

Todella älykästä.

Yht’äkkiä tajusin, että minulla on velkaa, koska olen halunnut enemmän kuin mihin minulla on ollut varaa. Ja minä en sentään ole sielä pröystäilevimmästä päästä. Minulla ei ole TV-tasoa eikä autoa eikä sohvapöytää eikä edes sohvaa. Ei DVD-laitteita eikä mikroaaltouunia eikä kahvikonetta eikä digiboksia, ei edes kirjahyllyä. Minulla on ruokapöytä ja sänky. Kaksi mattoa ja ostoskärryt, jotka toimivat kirjojen säilytyspaikkana. Silti olen saanut tuhlattua elämässäni enemmän kuin on tarpeen. Miten se voi olla mahdollista?

Viimeisten 10 vuoden aikana minulla on ollut 13 eri osoitetta neljässä eri maassa. En ole halunnut omaisuutta, koska tavaraa on vaikaa kuljettaa mukana. Nauroimme aina ystäväni kanssa, että muutamme taksilla. Se on totta! Tai lentokoneella, jonka matkatavararajoitus on 25kg.

Nyt alkaa tuntua siltä, että minulla on liikaa. Jos ajattelen taaksepäin niitä aikoja, jolloin olin onnellisimmillani, olen varma siitä, että upeimpia hetkiä ovat olleet ne, jolloin olen ollut vapaa. Luonnossa. Hyvässä seurassa. Terveenä ja vahvana. Olen ollut auringossa. Paikalla ei ole väliä. Taatusti onnellani ei ole ollut mitään tekemistä omaisuuden kanssa.

Huomatkaa, että sanoin onnellisimmillani. En siis koe, että se hetki on nyt. Tämä on kamalaa myöntää, mutta minusta tuntuu, että olen ehkä vähän väärässä paikassa. En tee sellaista työtä, joka olisi yhtä elämänarvojeni kanssa. Minusta on kamalaa, että olen loukussa taloudellisesti, koska joudun joka kuukausi maksamaan pois velkaa, opintolainaa ja muuta. Minun on tehtävä työtä tai joudun kuseen. Shit.

Ihan oikeasti haluaisin myydä pois kaiken omaisuuteni, maksaa pois velkani ja ajaa autolla auringonlaskuun.

Mutta onko minusta siihen?

Ps. Todennäköisesti huomenna kadun sitä, että kirjoitin niin avoimesti.

%d bloggaajaa tykkää tästä: