Tag Archives: Työ

This Is So Ugli

29 Tam

Elämäni on melkoista haipakkaa juuri nyt. Olen yleensä allerginen sanalle kiire, mutta nyt on kyllä monta rautaa tulessa. Täysipäiväisen leipätyöni ohessa kirjoitan liiketoimintasuunnitelmaa ja työstän jo vireillä olevia toimeksiantoja (jee!). Niiden lisäksi aloitin juuri erään ohjaajakoulutuksen. Yritän myös ehtiä treenaamaan kuusi kertaa viikossa. Se tarkoittaa sitä, että käyn kotona oikeastaan vain kääntymässä. Perheelle tai ystäville ei ole aikaa. En ehdi kirjoittaa blogiinikaan kaikista niistä asioista, joista haluaisin kertoa. En ole ehtinyt tehdä ruokaa mummi raukalle, joka joutuu tyytymään eineksiin (auts!). Minulla ei ole pesukonetta, enkä ehdi pesulaan, pyykkivuori kasvaa ja on pakko pestä käsin tärkeimmät.

No, tästä ei ollut tarkoitus tulla valitusvirsi, päinvastoin. Minulla on sellainen tunne, että nyt tai ei koskaan. Olen sellaisen muutoksen äärellä, että on pakko puristaa, tämä ei jatku ikuisesti. Pari kuukautta vielä pahinta härdelliä ja sitten saan jo vähän nauttia työni hedelmästä. Ja se hedelmä on makea ja ihana, vähän niin kuin Ugli.

To Quit or Not to Quit

13 Tam

Sain tänään kaksi emailia, joista ensimmäisen otsikko oli You Must Not Quit ja toisen How to Quit Your Day Job. Jälkimmäisen kirjoittaja Jonathan Mead pyysi vastaamaan emailiin kertomalla, mikä on lukijan mielestä pelottavin tai vaikein asia kohdata, kun ottaa niin sanotusti loparit.

Koska asia on minulle ajankohtainen – ja koska olen jättänyt työni ennenkin – minulla oli valmiina eräänlainen vastaus: minusta vaikeinta on identiteetin menetys. Kun on tottunut vuosia olemaan lääkäri / mainostoimistotyöläinen / elokuvaohjaaja / bussikuski, niin mikä on sitten, kun ei enää ole. Kaikki aina kysyvät ”mitä teet työksesi”, jolla lähes poikkeuksetta tarkoitetaan ”kuka olet”.

Niin ja se toinen viesti sisälsi seuraavan ajatuksen:

Success is failure turned inside out.
The silver tint of the clouds of doubt,
and when you never can tell how close you are.

It may be near when it seems a far;
so stick to the fight when you’re hardest hit.
It’s when things seem worst, you must not quit.

Edgar A. Guest (From the Poem ”Don’t Quit”)

Saisinko sieluni takaisin kiitos?

7 Tam

Sain juuri järjettömän puuskan. Tulin kotiin ihanan illan jälkeen. Kaikki oli tosi hyvin. Oli niin kiva nauraa vanhojen ystävien kanssa – ystävien, jotka olen tuntenut puolet elämästäni. Tulin siis kotiin ja katselin ympärilleni. Näin kaiken tavaran ja minua ällötti.

Tavara on se, joka pidättelee ihmistä pois elämästä ja kokemuksista. Se pidättelee minua siltä elämältä, jonka minä haluaisin elää. Tavara ja työ. Työ, koska sitä pitää tehdä, jotta on rahaa ylläpitää sitä, mitä ei edes tarvitse.

Todella älykästä.

Yht’äkkiä tajusin, että minulla on velkaa, koska olen halunnut enemmän kuin mihin minulla on ollut varaa. Ja minä en sentään ole sielä pröystäilevimmästä päästä. Minulla ei ole TV-tasoa eikä autoa eikä sohvapöytää eikä edes sohvaa. Ei DVD-laitteita eikä mikroaaltouunia eikä kahvikonetta eikä digiboksia, ei edes kirjahyllyä. Minulla on ruokapöytä ja sänky. Kaksi mattoa ja ostoskärryt, jotka toimivat kirjojen säilytyspaikkana. Silti olen saanut tuhlattua elämässäni enemmän kuin on tarpeen. Miten se voi olla mahdollista?

Viimeisten 10 vuoden aikana minulla on ollut 13 eri osoitetta neljässä eri maassa. En ole halunnut omaisuutta, koska tavaraa on vaikaa kuljettaa mukana. Nauroimme aina ystäväni kanssa, että muutamme taksilla. Se on totta! Tai lentokoneella, jonka matkatavararajoitus on 25kg.

Nyt alkaa tuntua siltä, että minulla on liikaa. Jos ajattelen taaksepäin niitä aikoja, jolloin olin onnellisimmillani, olen varma siitä, että upeimpia hetkiä ovat olleet ne, jolloin olen ollut vapaa. Luonnossa. Hyvässä seurassa. Terveenä ja vahvana. Olen ollut auringossa. Paikalla ei ole väliä. Taatusti onnellani ei ole ollut mitään tekemistä omaisuuden kanssa.

Huomatkaa, että sanoin onnellisimmillani. En siis koe, että se hetki on nyt. Tämä on kamalaa myöntää, mutta minusta tuntuu, että olen ehkä vähän väärässä paikassa. En tee sellaista työtä, joka olisi yhtä elämänarvojeni kanssa. Minusta on kamalaa, että olen loukussa taloudellisesti, koska joudun joka kuukausi maksamaan pois velkaa, opintolainaa ja muuta. Minun on tehtävä työtä tai joudun kuseen. Shit.

Ihan oikeasti haluaisin myydä pois kaiken omaisuuteni, maksaa pois velkani ja ajaa autolla auringonlaskuun.

Mutta onko minusta siihen?

Ps. Todennäköisesti huomenna kadun sitä, että kirjoitin niin avoimesti.

Lihansyöjän innolla

30 Jou

Kuten olen jo aikaisemmin maininnut, suunnitelmissani on siirtyä työläisestä vapaaksi taiteilijaksi keväällä. Haaveissani on ollut mahdollistaa minimaalinen työnteko ja maksimaalinen vapaus. Olen nyt miettinyt asiaa ja yllätyksekseni innostunut asiasta ihan uudella tasolla. Enää ainoa kriteerini ei ole se (tosin edelleen se on tärkeää, on on), että tekisin mahdollisimman vähän töitä, vaan että saisin tehdä mahdollisimman inspiroivaa, luovaa ja eettisesti perusteltua työtä.

On mahtavaa päästä tekemään uusia juttuja! Ihanaa löytää taas tekemisen ilo, saada itse päättää omasta aikataulustaan, periaatteistaan ja tekemisistään. Olenkin työstänyt ideoitani jo ihan olan takaa ja kirjoittanut liiketoimintasuunnitelmaa. Yht’äkkiä huomasin, että olen nököttänyt suunnitelmieni äärellä kuin tatti yhteen menoon kymmenen tuntia – huomasin kehitelleeni kokonaan uuden työskentelytavan ja yritysmallin (vau). Kukaan työnantaja ei voi enää kuvitella, että toimisto tulee säilymään entisellään tai että olisi olemassa jokin standardiratkaisu, ehei. Maailma muuttuu ja työpaikkojen on muututtava samaan tahtiin. Enempää en paljasta, mutta tästä tulee hyvä, jesh!

Pitää yksi reseptikin heittää joukkoon. Kun kaikki muutkin ovat herkutelleet pizzalla, piti minunkin ja hitsi vie, että olikin hyvää, namnamnam! Alkuinnoittajani Kukka ”Kuula” Kukkasen pizzapohja oli kuulemma ”laattana raakaa jauhelihaa”, kuulostaa herkulliselta. Itse paistoin lihapohjan (350g jauhettua luomunautaa, kananmuna, suolaa ja pippuria) ensin ja sitten vasta lisäsin täytteet (tomaattipyrettä, aavistus ketsuppia, basilikaa, oliiveja, pippuria, tomaatteja ja juustoa). Pakkikselta löytyy yhdeksän sivun viestiketju aiheesta niille, jotka haluavat perehtyä asiaan syvällisemmin.

Uskomatonta, mutta totta, olin joskus vegaani kuukauden verran. Totuus on, että olen lihansyöjä. Himoitsen lihaa. Rakastan lihaa. Liha on parasta.

Ollako vai eikö olla

26 Jou

Katselin juuri vanhoja valokuvia. Kävin taideyliopistoa ulkomailla ja meno oli sen mukaista. Silloin se tuntui normaalilta, nyt naurattaa ja tavallaan haikeana muistelen, kuinka huolettomasti elimmekään. Asuimme kommuunissa, bailasimme melkein joka päivä, teimme jätesäkeistä ja keittiöpyyhkeistä vaatteita, nauroimme, tanssimme, lauloimme, maalasimme ja rakastimme. Siitä on melkein kymmenen vuotta, ei kovin kauaa, mutta riittävästi – asiat ovat muuttunet. Mutta kuinka ne ovat muuttuneet ja kuinka minä olen muuttunut? Silloin vannoin, että tulisin aina olemaan samanlainen, en koskaan myisi sieluani, kulkisin loppuelämäni revityissä farkuissa, kuuntelisin reggaeta ja olisin vapaa.

Mietin näitä asioita, koska minulla taitaa sittenkin olla identiteettikriisi. Minun pitäisi nyt päättää, mitä seuraavaksi haluan tehdä. Aloittaa uusi aikakausi, valita, mihin suuntaan seuraavaksi lähden.

Taideyliopistobailukauden jälkeen menin töihin ja jatkoin bailaamista. Paloin kai loppuun, koska halusin muuttaa radikaalisti elämäni suuntaa ja rupesin urheiluhulluksi. Otin vapaata ja lähdin hetkeksi maailmanääriin. Silloin ajattelin, että urheilu on elämäni ja uhraan sille kaiken aikani. Palasin kuitenkin työelämään ja asettauduin Helsinkiin.

Olenko taiteilija vaiko urheilija? Täytyykö sellainen asia päättää? Pitääkö olla joko tai vai voiko olla kaikkea? Yksi asia on varmaa; haluan edelleen kulkea revityissä farkuissa, kuunnella reggaeta ja olla vapaa.

Oli ihanaa jutella jouluna rakkaiden kanssa asioista. Eräs vanhempi ja viisaampi totesi, että on turha kotona olohuoneen nurkassa laatia suunnitelmia, pitää ottaa vastaan, mitä annetaan, mennä mukana ja olla avoin.

Alan uskoa, että asia on juuri niin.


Eräänlainen manifesto

18 Jou

Koska en ole nuhaisena kyennyt normiaktiviteetteihini, on ollut aikaa. Olen siivonnut, harjannut kissaa(!!), lukenut, ommellut(!!), leikannut hiuksiani ja tuunannut kotia. Olen siinä samalla ajetellut asioita – nykyistä ja tulevaa.

Edessäni on muutos. Se ei ole järjettömän suuri, mutta kuitenkin. Olen menneisyydessäni muuttanut elämäni suuntaa aika radikaalisti useaankin otteeseen, joten en pelkää. Minulla on tapana uskoa, että kaikki aina järjestyy. Muutos ei ole sen suurempi kuin että lopetan työnteon ja ryhdyn yksityisyrittäjäksi ensimmäistä kertaa elämässäni. Mitä aion yrittää? Sitä en tiedä vielä. Tai aavistan, mutten ole tehnyt päätöstä suuntaan enkä toiseen.

Minulla on nyt kuitenkin sellainen tunne, että edessäni on mahdollisuus suureenkin muutokseen, mikäli vain itse haluan. Voin tehdä, mitä haluan! Kaikki on mahdollista! Minulla on rahaa nolla, opintolainaa paljon. En silti jaksa uskoa, että sillä olisi mitään merkitystä. Kaikki järjestyy! Sisälläni on kipinä, haluan tehdä jotain uutta. Haluan muuttaa elämäni suuntaa. Haluan, haluan, haluan. Haluan tehdä asioita, jotka ovat minulle merkityksellisiä. Haluan lunastaa sieluni takaisin. Haluan maksaa pois velkani ja päästä omilleni, olla vapaa määrittelemään oman työnkuvani, päättämään itse ajankäytöstäni ja prioriteeteistani. Haluan edistää asioita, joihin uskon ja ideoida uusia projekteja inspiroivien ja mielenkiintoisten ihmisten kanssa. Haluan irti ja vapaaksi, haluan inspiroida ja haluan elää!

Minulla ei ole suunnitelmaa, mutta minulla on alku unelmasta.

Mitä minä teen ja kuka minä olen?

27 Mar

Olin eilen parissa tapahtumassa, joissa tapasin paljon vanhoja tuttuja, joista monia en ollut tavannut kymmeneen vuoteen. Esimmäiseksi kaikki kysyvät aina ”Mitä sä teet nykyään?”. Pitkään olin itse(kin) kovin työkeskeinen ja oli mahtavaa kertoa, mitä teen. Ajan myötä haluan vähemmän ja vähemmän perustaa minuuttani ammattini varaan. Vastaan usein, että teen töitä.

Suunnitelmani mukaisesti lopetan työpaikassani keväällä ja ryhdyn freelanceriksi. En kuitenkaan oikeastaan vieläkään tiedä, mitä tulen tekemään. Mitä sitten vastaan kyselijöille? Miksi edes mietin tätä asiaa? Ehkä siksi, että olen tottunut, että identiteettini kuitenkin määräytyy paljolti työni mukaan. Olen alalla ja kohta en enää ole alalla. Olen jotain muuta. En myöskään halua aina selittää, että olin alalla, mutta vapaaehtoisesti jättäydyin pois. You know, downshiftasin, tiedättehän, se on tosi muodikasta juuri nyt. Olen taas cool.

Tarkoituksenani on muutoksen myötä saada enemmän vapautta päättää omista aikatauluistani ja olla sitoutumaton paikkaan. Minusta tulee yksityisyrittäjä. En vielä tiedä, kuinka se tapahtuu, minulla ei ole hajuakaan käytännön asioista. Minulla ei ole penniäkään säästössä, eikä varsinaista suunnitelmaa. Ajattelin, että rupean ehkä kirjoittamaan ja jotain. Pummiksi en aio heittäytyä, haluan kuitenkin tehdä asioita, mutta haluan tehdä asioita, joihin itse uskon.

Minua ei silti pelota tippaakaan. Ehkä vähän jännittää, kuinka kaikki lähtee käyntiin. Tuleeko minusta köyhä – kuinka saan opintolainan ja kaiken muun maksettua? Toisaalta rahattomuuteenkin jouduin tottumaan joskus opiskelijana. Sitä paitsi kun on töissä, on tiettyjä tarpeita, joihin menee aikaa ja rahaa. Pitää olla vaatteita eri tilaisuuksiin. Pitää olla siistit kengät ja muistaa kammata tukka. Pitää käydä lounaalla. Pitää sitä ja pitää tätä. Minähän haluan elää rentoa verkkarielämää ja olla vapaa! Se on unelmani juuri nyt.

%d bloggaajaa tykkää tästä: