Tag Archives: Yhteiskunta

Kun mikään ei riitä

2 Tam

Luin loppuun lahjaksi saamani Paolo Coelhon Voittaja on yksin -kirjan. Siinä mainittiin asia, joka jäi vaivaamaan mieltäni. Nimittäin se, että ihmiset ovat huolissaan maapallon tuhoutumisesta – mikseivät he ole huolissaan siitä, että maapallo tuhoaa meidät. Maapallo pyyhkäisee meidät tosta noin vaan menemään, kun tilanne käy mahdottomaksi. Bye bye, ei olisi ensimmäinen kerta.

Tuskin kasvava huoli maapallosta kumpuaakaan puhtaasti altruistisista syistä, vaan pelosta. Mitä meille tapahtuu, jos jatkamme samaa rataa? Tuleeko tukavat oltavat? Loppuuko vesi, entä ruoka? Hukummeko omiin jätteisiimme?

Osa ihmisistä pyrkii pelastautumaan olemalla syömättä lihaa ja juustoa – se hiilijalanjälki. Luomu on pop, ekolla pääsee pitkälle. Tuskin kuitenkaan lihattomuus pelastaa tulevaisuuden – vika on ihmisen ahneudessa. Aina vedetään överit. Syödään niin paljon, että melkein haljetaan. Juodaan oikein megalärvit. Otetaan pikavippiä ja ostetaan, kun ei kerran pystytä olemaan ostamatta. Velka on normaalia – velaksi elävät paitsi yksilöt, myös valtiot.

Jotta voidaan kuluttaa, juoda ja syödä mahdollisimman paljon, tuotannon täytyy olla mahdollisimman halpaa. Köyhät kyykkyyn. Jos oikein pysähtyy ajattelemaan, on ihan hel**in älytöntä, että toisella puolella maailmaa aliravitut ihmiset valmistavat tavaraa minkä ehtivät, jotta toisella puolella maapalloa voidaan ostaa lisää ja lisää tavaraa, vaikka jo hukutaan materiaan. Tai että joku oikeasti maksaa logolaukusta monta tonnia, kun jollain toisella ei ole kattoa pään päällä.

Toisaalta on helppo laukoa mielipiteitään, vaikeampaa on kieltäytyä, pysyä keskitiellä, olla haluamatta kaikkea. En tiedä, miksi ihmiset ovat niin ahneita, en tiedä, miksei mikään koskaan riitä. Mutta kun kaikkea on saatavilla ja joka paikasta toitotetaan osta ja omista, ole kauniimpi, parempi ja rikkaampi, niin kyllähän se vaatii pokkaa tyytyä tarpeelliseen. Ensin käsketään syömään ja haluamaan ja ostamaan ja sitten osoitetaan syyttävällä sormella.

Täysprimaalia

5 syys

Minusta on nyt auttamatta tulossa täysprimaali kaupunkiapina. Kaikki alkoi salamyhkäisesti pari vuotta sitten ja nyt se on sitten vienyt koko käden. Tarkoitan siis tätä paleo-luomu-alkuasukasmeininkiä. Kyse ei ole rajoitteista, dieetistä, eikä uskonnosta. Kyse on siitä, että olen ymmärtänyt – näin tahdon elää.

Haluan hyppiä kallioilla ja tarkkailla pupuja. Haluan syödä ihanaa, tuoretta ravitsevaa ruokaa. Haluan mielekkään työn. Haluan kunnioittaa luontoa, itseäni ja kanssaihmisiä. Haluan olla vahva, nopea ja virkeä. Haluan levätä. Haluan leikkiä. Haluan osata puolustaa itseäni. Haluan olla osa maailmaa. Haluan elää!

En halua rikkauksia, mainetta tai kunniaa. En halua enää ikinä mennä kuntosalille hinkkaamaan crosstraineria. En halua kerskakuluttaa. En halua syödä kaupan valmista huttua. En halua syödä lääkkeitä. En halua uraa. En halua autoa. En halua esittää.

Koska nyt kuitenkin asun kaupungissa, osana kaupunkiapinaistumistani (tai oikeastaan olen kyllä kaupunkileijona) ymmärrän, että en ihan oikeasti asu luolassa. Oho. Haastavinta onkin elää periaatteidensa mukaan osana yhteisöä. Kulkea keskitietä. Olla onnellinen yhdessä. Hyväksyä muiden erilaiset valinnat. Joustaa tarvittaessa.

Tulen edelleen nauttimaan modernin elämän iloista; hyvistä elokuvista, lehdistä, lukemisesta. Hitsi, tulen jopa laittamaan ripsiväriä. Todennäköisesti joka päivä. Elämä ei ole mustavalkoista. Elämä on sateenkaari. Kun osaa kyseenalaistaa, kun on periaatteita ja kun toimii niiden mukaan, on lähellä ratkaisua. Onneksi elämä on kehittynyt luola-ajoista, pitää vaan olla kriittinen ja tehdä valintoja. Ja kun ne valinnat ovat sydämestä lähtöisin, kaikki on hyvin. Elämä on fantastista – kiitos!

Rakastan tätä biisiä:

Ja tätä (ihanan primaali video):

Lapset vastaan vapaus

17 Elo

En välttämättä halua lapsia. Iloitsen jokapäiväisestä vapaudestani niin, että en ole varma, haluanko vaihtaa sen äitinä olemiseen. Uskon, että monelle lapsen hankkiminen johtuu pelosta, kun pitää ja mitä jos en. Uskon myös, että yksi suurimmista yhteiskunnallisista illuusioista on onni vanhemmuudesta. Todella, nämä väitteet perustuvat uskoon, kokemustahan minulla ei ole.

Näen ympärilläni väsyneitä äitejä. Huomaan pariskuntia, joilla ei ole enää aikaa toisilleen. Kuulen kauhutarinoita valvotuista öistä, seksittömistä avioliitoista, uskottomista aviomiehistä ja vaimoista rakastajineen, näen lapsiperheiden koteja täynnä kamalia muovileluja. Luen lehdistä tarhoista, joiden asukkeja ruokitaan Palmian kamalalla laitosruoalla.

Kuinka minulla mahdollisesti olisi aikaa tai energiaa aamulla viedä lapsi tarhaan? Tai hakea lapsi tarhasta? Haluaisinko edes lastani päivähoitoon? Ja jos en, kuinka rahoittaisin oman ja lapseni elämän? Koska urheilisin? En enää voisi lähteä ex tempore maailmanympärysreissulle (niin kuin nyt muka voisin – no, ainakin teoriassa se on mahdollista), en voisi edes lähteä yksin yöuinnille. Uskaltaisinko enää elää vaarallisesti? Mitä, jos kuolen? Kuka hoitaa lastani? Missä välissä pesisin kaiken sen pyykin, tiskaisin ja korjaisin lelut, kun kodinhoito jo nyt tuottaa vaikeuksia? Koska saisin rentoutua? En varmasti enää voisi pitää ’tänään en tee mitään’ -päiviä.

Ehkä joskus saattaa harmittaa, jos en tule hankkineeni lapsia. Se ei kuitenkaan ole syy perheen perustamiselle. Ja kyllä minä rakastan lapsia, mutta niin minä rakastan vanhuksiakin. En silti ole vanhainkodissa töissä. Toiset haluavat lapsia ja toiset haluavat elää elämänsä vähän toisella tavalla. Ja voinhan aina muuttaa mieleni.

Hieno tarra täältä.

%d bloggers like this: