Elämäni on melkoista haipakkaa juuri nyt. Olen yleensä allerginen sanalle kiire, mutta nyt on kyllä monta rautaa tulessa. Täysipäiväisen leipätyöni ohessa kirjoitan liiketoimintasuunnitelmaa ja työstän jo vireillä olevia toimeksiantoja (jee!). Niiden lisäksi aloitin juuri erään ohjaajakoulutuksen. Yritän myös ehtiä treenaamaan kuusi kertaa viikossa. Se tarkoittaa sitä, että käyn kotona oikeastaan vain kääntymässä. Perheelle tai ystäville ei ole aikaa. En ehdi kirjoittaa blogiinikaan kaikista niistä asioista, joista haluaisin kertoa. En ole ehtinyt tehdä ruokaa mummi raukalle, joka joutuu tyytymään eineksiin (auts!). Minulla ei ole pesukonetta, enkä ehdi pesulaan, pyykkivuori kasvaa ja on pakko pestä käsin tärkeimmät.
No, tästä ei ollut tarkoitus tulla valitusvirsi, päinvastoin. Minulla on sellainen tunne, että nyt tai ei koskaan. Olen sellaisen muutoksen äärellä, että on pakko puristaa, tämä ei jatku ikuisesti. Pari kuukautta vielä pahinta härdelliä ja sitten saan jo vähän nauttia työni hedelmästä. Ja se hedelmä on makea ja ihana, vähän niin kuin Ugli.
Projekti downsfiftaus sujuu ennaltasuunniteltua jouhevammin. Oikeastaan kaikki menee niin putkeen juuri nyt, ettei auta kuin pitää hatusta kiinni ja hypätä pää edellä, wiuuuh! Nyt ei ole vaihtoehtoja. On uskallettava vääntää nupit kaakkoon ja tehdä unelmista totta.
Olen aiemmin elänyt siinä harhaluulossa, että muka toteutan itseäni ja teen oman tahtoni mukaan. Totuus on, että olen tehnyt elämässäni kompromisseja. En sitten kuitenkaan ole tehnyt ihan juuri niin kuin haluan. Olen ollut aivan liian vastuullinen. Olen ajatellut liikaa sitä, mitä muut ajattelevat. Olen antanut liikaa painoarvoa sellaisille asioille kuin turvattu toimeentulo ja imago. Bullshit sanon minä. Nyt minua ei enää pidättele mikään! Toimeentuloni tulee olemaan epävarma ja imagoni menee uusiksi – minusta tulee minä. Ja arvatkaas mitä? Se tuntuu niin hel**tin hyvältä. En aio pidätellä pätkän vertaa! Aion puskea pää edellä ja leikkiä elämälläni.
(Koska elämästä tuli niin kovin vakavaa?)
Rakkauden huumassa valmistin ystävälleni rakkauden kakkua. Koska nuolin kulhon, tiedän, että se on hyvää. Eläköön elämä!
Brownie Love
Pohja: pari kourallista taateleita, saman verran saksanpähkinöitä, kaakaonibsejä ja sopivasti raakakaakaojauhetta. Monitoimikoneella / sauvasekoittimella sekaisin. Seos painellaan vuoan pohjalle. Kuorrute: 1 1/2 avokadoa, loraus agavea (en suosittele muuten kuin rakkauden huumassa, melkein kuin sokeria, might get you wasted baby), puoli desiä raakakaakaojauhetta, ripaus suolaa, puoli desiä sulaa kookosöljyä, makeutukseen lucumaa ja mausteeksi kanelia. Levitetään pohjan päälle ja koko kauneus pakkaseen jähmettymään. LOVE.
Minulla on tunne, että pitäisi tehdä jotain todella hmm.. erilaista. On vaan sellainen fiilis, että elämä on leikkiä, enkä halua ottaa mitään kovin vakavasti. Olen itse asiassa suunnitellutkin eräänlaista tempausta lähitulevaisuudessani. En nyt oikein voi kertoa siitä tarkemmin, mutta haluan riuhtaista itseni irti kaikesta siitä, mitä en elämääni halua. Onpa ympäripyöreä selitys.
Onkin jo kai tullut selväksi, että haluan elämääni muutosta. Puhun koko ajan siitä, että haluan vähemmän tavaraa, haluan olla uskollinen periaatteilleni, haluan olla vapaa, en halua uraa, en halua vastuuta, haluan elää. Minun on siis syytä toimia puheideni mukaisesti ja olla aatteilleni uskollinen tai muuten olen vaan kovan luokan bullshitter.
Mietin, että luopuisinko omaisuudestani tavara kerrallaan. Antaisin vaikka blogini kautta yhden esineen joka päivä sitä tarvitsevalle. Vai kantaisinko koko roskan kirppikselle ja maksaisin rahoilla pois velat. Muuttaisinko hulahulasaarille ja rupeasin valmistamaan koruja – niin kuin olen joskus haaveillut.
Yksi asia on varmaa, toimistoon en mene töihin tämän jälkeen enää ikinä. En koskaan! Se ei sovi minunlaiselleni leijonalle. Tulee itku silmään ennen pitkää. Tuntuu siltä, että koko maailma on avoinna, kaikki on mahdollista. Elän aika herkkää kautta. Sain eilen kamalan raivarin töissä. Todella epätyypillistä käytöstä. Kaikki vaan purkautui Fight Club -henkisesti. Anteeksi. (Hehe.)
En tässä mihinkään johtopäätökseen päässyt ja hukkasin punaisen langankin. On vaan sellainen olo, että kaikki on hyvin, eikä millään ole mitään väliä – sillä tavalla hyvällä tavalla. Voi tapahtua ihan mitä vain. Olen niin täynnä elämää, että ehkä sekoan!
Sain tänään kaksi emailia, joista ensimmäisen otsikko oli You Must Not Quit ja toisen How to Quit Your Day Job. Jälkimmäisen kirjoittaja Jonathan Mead pyysi vastaamaan emailiin kertomalla, mikä on lukijan mielestä pelottavin tai vaikein asia kohdata, kun ottaa niin sanotusti loparit.
Koska asia on minulle ajankohtainen – ja koska olen jättänyt työni ennenkin – minulla oli valmiina eräänlainen vastaus: minusta vaikeinta on identiteetin menetys. Kun on tottunut vuosia olemaan lääkäri / mainostoimistotyöläinen / elokuvaohjaaja / bussikuski, niin mikä on sitten, kun ei enää ole. Kaikki aina kysyvät ”mitä teet työksesi”, jolla lähes poikkeuksetta tarkoitetaan ”kuka olet”.
Niin ja se toinen viesti sisälsi seuraavan ajatuksen:
Success is failure turned inside out.
The silver tint of the clouds of doubt,
and when you never can tell how close you are.
It may be near when it seems a far;
so stick to the fight when you’re hardest hit.
It’s when things seem worst, you must not quit.
Sain juuri järjettömän puuskan. Tulin kotiin ihanan illan jälkeen. Kaikki oli tosi hyvin. Oli niin kiva nauraa vanhojen ystävien kanssa – ystävien, jotka olen tuntenut puolet elämästäni. Tulin siis kotiin ja katselin ympärilleni. Näin kaiken tavaran ja minua ällötti.
Tavara on se, joka pidättelee ihmistä pois elämästä ja kokemuksista. Se pidättelee minua siltä elämältä, jonka minä haluaisin elää. Tavara ja työ. Työ, koska sitä pitää tehdä, jotta on rahaa ylläpitää sitä, mitä ei edes tarvitse.
Todella älykästä.
Yht’äkkiä tajusin, että minulla on velkaa, koska olen halunnut enemmän kuin mihin minulla on ollut varaa. Ja minä en sentään ole sielä pröystäilevimmästä päästä. Minulla ei ole TV-tasoa eikä autoa eikä sohvapöytää eikä edes sohvaa. Ei DVD-laitteita eikä mikroaaltouunia eikä kahvikonetta eikä digiboksia, ei edes kirjahyllyä. Minulla on ruokapöytä ja sänky. Kaksi mattoa ja ostoskärryt, jotka toimivat kirjojen säilytyspaikkana. Silti olen saanut tuhlattua elämässäni enemmän kuin on tarpeen. Miten se voi olla mahdollista?
Viimeisten 10 vuoden aikana minulla on ollut 13 eri osoitetta neljässä eri maassa. En ole halunnut omaisuutta, koska tavaraa on vaikaa kuljettaa mukana. Nauroimme aina ystäväni kanssa, että muutamme taksilla. Se on totta! Tai lentokoneella, jonka matkatavararajoitus on 25kg.
Nyt alkaa tuntua siltä, että minulla on liikaa. Jos ajattelen taaksepäin niitä aikoja, jolloin olin onnellisimmillani, olen varma siitä, että upeimpia hetkiä ovat olleet ne, jolloin olen ollut vapaa. Luonnossa. Hyvässä seurassa. Terveenä ja vahvana. Olen ollut auringossa. Paikalla ei ole väliä. Taatusti onnellani ei ole ollut mitään tekemistä omaisuuden kanssa.
Huomatkaa, että sanoin onnellisimmillani. En siis koe, että se hetki on nyt. Tämä on kamalaa myöntää, mutta minusta tuntuu, että olen ehkä vähän väärässä paikassa. En tee sellaista työtä, joka olisi yhtä elämänarvojeni kanssa. Minusta on kamalaa, että olen loukussa taloudellisesti, koska joudun joka kuukausi maksamaan pois velkaa, opintolainaa ja muuta. Minun on tehtävä työtä tai joudun kuseen. Shit.
Ihan oikeasti haluaisin myydä pois kaiken omaisuuteni, maksaa pois velkani ja ajaa autolla auringonlaskuun.
Mutta onko minusta siihen?
Ps. Todennäköisesti huomenna kadun sitä, että kirjoitin niin avoimesti.
Eilen välähti. Kirjoitin jo siitä, että koska olen esteetikko koen, että minimalismi on minulle vaikeaa. Seliseli. Se, että pitää kauneudesta ei tarkoita, että pitäisi ostaa ja omistaa. Kauneus ei ole yhtä kuin tavara. Kauneus on kaikkea muuta. Katselin ympärilleni ja ajattelin asiaa. Kauneus on minulle värejä, muotoja, fontteja, kuvioita ja materiaaleja. Kauneus löytyy luonnosta, ihmisistä ja eläimistä. Tuore raakaruoka on kaunista. Auringonvalo on kaunista. Kuluneet pinnat ovat kauniita. Elämä on kaunista!
Sen sijaan, että minulla tarvitsee olla paljon kauniita tavaroita, minulla voisi olla kaunis tapetti, joka piristäisi päivääni. Tai kukkia. Voisin maalata seinäni. Olen niin iloinen, että ymmärsin tämän, koska nyt minun on helpompi luopua kaikesta siitä tavarasta, mitä en tarvitse. Ja mikä tärkeintä: minulla ei ole mitään syytä ostaa tavaraa.
Olen miettinyt paljon minimalismia. Olen joskus luokitellut itseni maksimalistiksi – olen esteetikko ja rakastan kaikkea kaunista. Olen nyt kuitenkin lukenut paljon Leo Babautan tekstejä ja ne ovat saaneet minut taas ajattelemaan minimalismiä mahdollisuutena parempaan elämään. Koska edessäni on muutenkin muutoksen aika, miksen muuttaisi samalla elämäntyyliäni ja oikeasti toimisi niin kuin tiedän olevan parasta elämänlaadun kannalta.
Käytännössä minimalismi tarkoittaa pyrkimystä pois kaikenlaisesta kuluttamisesta. Kuluttaminen on paitsi tavaran ostamista, myös sitä, kuinka viettää vapaa-aikansa. Käykö leffassa vai metsässä. Surffaako netissä vai lukeeko kirjaa. Kierteleekö kaupoissa vai tapaako ystävän. Ostaako muotilehtiä vai käykö kävelyllä. Syökö lounaan keskinkertaisessa ravintolassa vai valmistaako eväät ja syö puistossa. Ostaako ruokansa Stockan Herkusta vai torilta ja hallista. Syökö itsensä ähkyyn vai nautiskeleeko ruoasta kohtuudella. Tekeekö niin kuin ”kuuluu” tehdä vai onko välittämättä siitä, mitä muut ajattelevat. Pukeutuuko viimeisten trendien mukaan vai niin kuin itse haluaa. Ostaako kirjansa akateemisesta vai lainaako kirjastosta. Hankkiiko jatkuvasti uusia urheiluvälineitä vai treenaako vanhoilla.
Luin loppuun lahjaksi saamani Paolo Coelhon Voittaja on yksin -kirjan. Siinä mainittiin asia, joka jäi vaivaamaan mieltäni. Nimittäin se, että ihmiset ovat huolissaan maapallon tuhoutumisesta – mikseivät he ole huolissaan siitä, että maapallo tuhoaa meidät. Maapallo pyyhkäisee meidät tosta noin vaan menemään, kun tilanne käy mahdottomaksi. Bye bye, ei olisi ensimmäinen kerta.
Tuskin kasvava huoli maapallosta kumpuaakaan puhtaasti altruistisista syistä, vaan pelosta. Mitä meille tapahtuu, jos jatkamme samaa rataa? Tuleeko tukavat oltavat? Loppuuko vesi, entä ruoka? Hukummeko omiin jätteisiimme?
Osa ihmisistä pyrkii pelastautumaan olemalla syömättä lihaa ja juustoa – se hiilijalanjälki. Luomu on pop, ekolla pääsee pitkälle. Tuskin kuitenkaan lihattomuus pelastaa tulevaisuuden – vika on ihmisen ahneudessa. Aina vedetään överit. Syödään niin paljon, että melkein haljetaan. Juodaan oikein megalärvit. Otetaan pikavippiä ja ostetaan, kun ei kerran pystytä olemaan ostamatta. Velka on normaalia – velaksi elävät paitsi yksilöt, myös valtiot.
Jotta voidaan kuluttaa, juoda ja syödä mahdollisimman paljon, tuotannon täytyy olla mahdollisimman halpaa. Köyhät kyykkyyn. Jos oikein pysähtyy ajattelemaan, on ihan hel**in älytöntä, että toisella puolella maailmaa aliravitut ihmiset valmistavat tavaraa minkä ehtivät, jotta toisella puolella maapalloa voidaan ostaa lisää ja lisää tavaraa, vaikka jo hukutaan materiaan. Tai että joku oikeasti maksaa logolaukusta monta tonnia, kun jollain toisella ei ole kattoa pään päällä.
Toisaalta on helppo laukoa mielipiteitään, vaikeampaa on kieltäytyä, pysyä keskitiellä, olla haluamatta kaikkea. En tiedä, miksi ihmiset ovat niin ahneita, en tiedä, miksei mikään koskaan riitä. Mutta kun kaikkea on saatavilla ja joka paikasta toitotetaan osta ja omista, ole kauniimpi, parempi ja rikkaampi, niin kyllähän se vaatii pokkaa tyytyä tarpeelliseen. Ensin käsketään syömään ja haluamaan ja ostamaan ja sitten osoitetaan syyttävällä sormella.
LUOLANAINEN 